Katkelma Seppo Jokisen aikaisemmin julkaisemattomasta tarinasta Sakari Koskisen toinen kosinta.
Komisario Koskinen oli tyytyväinen juuri päättyneeseen työpäiväänsä. Naapureitaan länsitamperelaisessa kerrostalossa väkivallalla uhkaillutta miestä vastaan oli saatu kerättyä riittävästi näyttöä rikossyytteen nostamiseksi. Koskinen rakasti rauhaa. Ei ainoastaan omaansa, vaan myös läheistensä ja koko ympäröivän yhteisön. Se oli yksi syy siihen, miksi hän aikoinaan hakeutui poliisin ammattiin. Luultavasti se oli syy siihenkin, miksi hänessä heräsi yhtäkkinen hinku lähteä tapaamaan ex-vaimoaan Hervantaan.
– Hei Sakari, Raija avasi ilahtuneena oven. – Tule peremmälle. Otan pakasteesta lasagnen ja laitan uuniin. Sehän on aina ollut sinun herkkuasi.
Koskinen pyyhkäisi kuolapisaran suupielestään ja tarttui Raijan hihaan. – Ensin istutaan alas. Haluan meidän puhuvan rehellisesti parista mieltäni painaneesta asiasta. Raija kääntyi ja käveli pelästynein askelin keittiöön. – Mitä ne ovat?
– Kaksi elämäni suurinta virhettä. Avioeromme oli se suurin.
– Niinkö? Raija istui hämmentyneenä alas. – Mikä se toinen on?
– Se, että muutin täältä pois. Ajaessani äsken valtaväylää ylös, tajusin kuinka hyvä Hervantaan on tulla, ja senkin, että jos on joskus Hervannassa asunut, muualle on vaikea enää asettua. Muistat varmaan kuinka nopeasti me tänne kotiuduimme.
– Muistan kuin eilisen päivän, Raijan kasvot levisivät hymyyn. – Sinä nauroit, ettei Hervannasta tarvitse lähteä muuta kuin syntymään ja maatumaan. Synnytyslaitosta ja hautausmaata lukuun ottamatta täältä löytyy kaikki mitä ihminen tarvitsee.
– Luonto on lähellä, metsäpolut ja hiihtoladut, asuit sitten missä päin Hervantaa tahansa. Montakohan sataa kertaa mekin lähdimme sienikopan kanssa lähimetsään, eikä mennyt tuntiakaan, kun suppilovahveropiirakka kypsyi jo uunissa.
Raija nojasi kyynärpään pöytään ja painoi posken kämmentään vasten. Ilme oli haaveileva kuin häähuntua sovittavalla morsiamella. – Luontoon pääsee täällä ihan keskustassakin. Muistelen usein iltakävelyitämme Ahvenisjärvelle. Astelemme käsi kädessä rantapolkuja järven ympäri ja istahdimme laiturille ruokkimaan sorsia, sille samalle jossa pidetään yhteislauluiltoja ja ties mitä tanhukarkeloita.
Koskinen vastasi Raijan katseeseen samalla nostalgisella hymyllä.
– Sinun intohimosi oli uiminen. Polkaisit pyörillä viidessä minuutissa Hervantajärven tai Suolijärven rantaan. Talvella pulikoit Hervannan uimahallissa.
Raija käänsi katseensa ikkunaan. Kaksi oravaa loikki peräkkäin pihapuusta toiseen, ja leikkikentällä joukko riemusta kiljuvia lapsia meni samanlaista takaa-ajoa. Äidit istuivat penkillä rupattelemassa ja isät pelasivat sivummalla mölkkyä.
– Täällä on niin turvallista asua. Kaikki välittävät ja huolehtivat toisistaan. Tuntemattomatkin. En osaa kuvitella, että lähtisin täältä koskaan pois.
– Enkä minäkään enää.
Raija käänsi katseensa ikkunasta takaisin Koskiseen.
– Tarkoitatko...
– Tarkoitan, Koskinen vastasi ja työnsi kätensä pöydän yli Raijan kämmenen päälle. – Rakastan sinua. Rakastan Hervantaa. Ja haluan teidät kummatkin takaisin.
– Sakari, Raija kallisti päätään. – Onko tämä uusi kosinta?
– On. Toivon että sinä ja Hervanta vastaatte siihen myöntävästi.
Raijan silmät kiilsivät kauniin kuparisina niihin kihonneen kyynelverhon läpi.
– Vastaan kyllä. Molempien puolesta. Ja nyt kyllä laitan sen lasagnen uuniin.
