Tänä vuonna Hartela tukee joululahjoituksella Suomen Punaisen Ristin valmius- ja ystävätoimintaa kotimaassa. Kävimme tapaamassa kahta Punaisen Ristin konkaria, joilla on takanaan yhteensä 90 vuotta vapaaehtoisena auttajana. Miltä auttaminen tuntuu?
”Sain kerran kriisipäivystyksestä puhelun, että itsetuhoinen henkilö tarvitsee apua. Minua pyydettiin soittamaan hänelle puoli kymmeneltä illalla. Olin tuolloin lastenvahtina, mutta onneksi kaikki kolme lasta olivat jo nukkumassa. Puhuin hänen kanssaan monta tuntia, ja lopuksi hän itse totesi, että pitäisiköhän meidän mennä nukkumaan.”
Näin muistelee kokenut auttaja Tuuli Sundell, jolla on takanaan hämmästyttävät 62 vuotta Punaisen Ristin vapaaehtoistyötä. Edelleen aktiivisella auttajalla on valtava määrä muistoja inhimillisistä ja tärkeistä kohtaamisista, mutta edellinen oli yksi niistä, jotka ovat jääneet vahvasti mieleen.
”Pienellä panoksella saatoin antaa merkittävän avun ihmiselle. Hän oli oikeasti vain hyvin yksinäinen ja kaipasi juttukaveria. Seuraavana päivänä menimme Leenan kanssa käymään hänen luonaan.”
Tuulin vieressä Vantaan Korson asukastilassa istuu Leena Valtee-Kuuskoski, toinen auttamisen konkari, jolla on Punaisella Ristillä takanaan ”vain” 28 vuotta.
Normaalisti viranomaiset hoitavat edellä mainitun kaltaiset tehtävät. Tässä tapauksessa vapaaehtoiset haluttiin kuitenkin apuun, eikä varmasti vähiten heidän kokemuksensa vuoksi.
Hälytysryhmä lähtee heti, kun kutsu käy
Leenan ja Tuulin vuosikymmeniin on mahtunut kutakuinkin kaikkea, mitä Punaisen Ristin Korson osastossa on tehty: kadonneiden ihmisten etsintöjä, henkistä tukea onnettomuuksien uhreille, ystävänä toimimista yksinäisille, vaatteiden hankkimista tulipalon uhreille, keräysten järjestelyjä, verenluovuttajien kahvituksia ja paljon muuta.
”Meillä on täällä tosi hyvä porukka.”
Ja sillä porukalla mennään heti, kun apua tarvitaan. Kun ihminen katoaa, ja viranomaiset tarvitsevat etsinnöissä apua, poliisi pyytää usein apuun Vapaaehtoisen pelastuspalvelun (Vapepa), jonka toimintaa Suomen Punainen Risti koordinoi. Korson paikallisosastolla on Vapepassa oma hälytysryhmänsä, jossa Tuuli ja Leena ovat olleet alusta saakka mukana. Tyypillisimmin kadonneet ovat ikäihmisiä, usein muistisairaita.
”Kerran eräästä vanhustentalosta katosi iäkäs ihminen, ja etsintämme kohdistettiin lähialueelle. Löysimme pankkiautomaatilta henkilön, joka yritti käyttää automaattia, muttei tuntunut tajuavan siitä yhtään mitään. Ajateltiin, että etsittävä oli löydetty, mutta nimi ei täsmännyt. Me löysimmekin henkilön, jota ei oltu vielä ehditty ilmoittaa kadonneeksi”, Tuuli naurahtaa.
Myös henkilö, jota alun perin etsittiin, löytyi.
”Minun ensimmäinen etsintäni oli Vantaalla, Peijaksen sairaalan lähellä”, Leena kertoo.
”Kaksi leikki-ikäistä lasta oli kadonnut, oli ilta ja aika kylmä ilma. Etsimme heitä sairaalan lähimaastosta. Lopulta mukana ollut vapaaehtoisten koirapartio löysi lapset kunnossa. Nämä ovat aina onnellisia juttuja.”
”Mutta enää me ei varmaankaan lähdetä maastoon etsimään,” Tuuli toteaa ikään viitaten, mutta Leena kuittaa heti takaisin:
”Kyllä mä voin lähteä. Ei ole siitä kiinni.”
Tulipaloista tsunamiin
Leena ja Tuuli ovat olleet osastonsa ensihuoltotoiminnasta mukana alusta saakka. Ensihuollolla pyritään äkillisessä onnettomuudessa tai häiriötilanteessa huolehtimaan ihmisten fyysisistä, psyykkisistä ja aineellisista perustarpeista - ja tukemaan siten selviytymistä.
Kun heiltä kysyy esimerkkejä ensihuoltotapauksista, muistoista ei ole tulla loppua.
”Tsunamin jälkeen olimme antamassa Suomeen palaaville henkistä tukea ja jakamassa vaatteita lentokentällä. Ihmiset tulivat juuri sen näköisinä, kuin he olivat tsunamin iskiessä olleet. Monet olivat ihan poissa tolaltaan, sortsit jalassa ja tyyny kainalossa. Se oli hyvin hektistä ja haastavaa.”
”Myyrmannin räjähdyksen jälkeen vietimme koko yön paikalla.”
”Olimme auttamassa Jokelan koulusurmien jälkeen.”
”Olimme kirkossa mukana perhesurman muistotilaisuudessa, keskustelemassa ja antamassa henkistä tukea.
”Samalla alueella oli iso kerrostalopalo. Siellä annoimme henkistä tukea kotinsa menettäneille.”
Ja niin edelleen.
Tärkeä osa Suomen valmiutta
Suomen Punainen Risti on järjestönä ikään kuin turvaverkko, joka pyrkii vapaaehtoisella kansalaistoiminnalla vastaamaan siihen inhimillisen avun tarpeeseen, johon viranomaisten voimat eivät yksin riitä – on kyse sitten ihmisten yksinäisyydestä tai siitä, että viranomaisten avuksi tarvitaan nopeasti joukko koulutettuja ensiapuosaajia tai kadonneen ihmisen etsijöitä.
Paitsi että vapaaehtoisten panos on tärkeä juuri nyt, kyse on myös siitä, että koulutetut vapaaehtoiset ovat korvaamaton voimavara yhteiskuntamme valmiudelle kohdata suuronnettomuuksia ja kriisejä.
Tuhannet Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoiset siis harrastavat toisten ihmisten auttamista ja tuovat sitä kautta turvaa lähiympäristöömme. Auttaminen on arvovalinta ja monelle elämäntapa. Yhteistä kaikille heille tuntuu kuitenkin olevan se, että toisen huomioiminen ja auttaminen antaa itselle paljon takaisin.
”Auttamisesta tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Leena sanoo.
”Jos on ollut paljon tehtäviä lähekkäin ja on ihan puhki, niin silti se hyvä mieli voittaa aina väsymyksen. Mä palaudun, kun tiedän, että voin auttaa,” Tuuli toteaa.
Hartela tukee Suomen Punaisen Ristin valmius- ja ystävätoimintaa tänä jouluna 10 000 eurolla.
